Vain Kanerva myöntää menestyksen puutteen

Taistelu Suomen olympiakomitean puheenjohtajan paikasta on käynyt loppusuoralla erikoiseksi. MTV:n tiistaisessa tentissä kolme neljästä ehdokkaasta oli tyytyväinen Suomen menestykseen arvokisoissa, vain Ilkka Kanerva oli sitä mieltä, että menestys ei ole sillä tasolla jossa sen pitäisi olla.

Moni TV:n katsoja tunsi vaivautuneisuutta, kun Jan Vapaavuoren johdolla sekä Sari Multala että Susanna Rahkamo äityivät kehumaan, kuinka Suomi on voittanut maailmanmestaruuden cheerleadingissä, salibandyssä ja mitä näitä lajeja nyt onkaan. Puuttui vain, että olisi kehuttu Suomen loistavaa menestystä pesäpallon MM-kisoissa, unohtamatta kehonrakennusta.

PS1: Jaakko Loikkanen kysyi siis tässä kohtaa tentissä, eikö olympiakomitean puheenjohtajan pitäisi olla huolissaan, jos olympialaisissa ei tule menestystä.

Vain Ilkka Kanerva pamautti faktat pöytään. Suomalaisten menestys ei ole ollut olympialaisissa sitä, mitä sen pitäisi olla. Talvikisoissa on jämähdetty 5-6 mitalin saaliiseen ja kesäkisoissa Riosta saatiin yksi mitali.

Valittava olympiakomitean puheenjohtaja ei voi olla tyytyväinen tuollaiseen saaliiseen. Eikä saa olla, sillä jos on, niin silloin kehitysnäkymät eivät ole kovin kummoiset.

Puheenjohtajaehdokkaat olisivat voineet vaikka ennen tenttiä katsoa millaisen saaliin suomalaiset urheilijat ovat 2000-luvulla olympialaisista saaneet. Se kertoo nimittäin karua kieltä menestyksen suunnasta.

Kesäkisoissa Sydneystä 2000 lähtien mitalisaalis on ollut 4-2-4-3-1. Talvikisoissa 2002 Salt Lake Citystä lähtien mitaleita on tullut 7-9-5-5-6. Trendi on siis ollut laskeva, voiko siihen olla tyytyväinen?

Vapaavuori, Rahkamo ja Multala olivat, Kanerva ei.

Olympiakomitean puheenjohtajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on pitää huoli siitä, että suomalaisilla urheilijoilla on mahdollisuudet harjoitella vähintään yhtä hyvin kuin kilpailijoillaan.

Johto ei siis koskaan voi tuudittautua siihen, että meillä menee jo nyt tarpeeksi hyvin, eikä tässä mitään hätää. Viesti kentälle on tyly, jos noin ajatellaan.

Humun loppuraportissahan maalailtiin kymmenen vuotta sitten kuvaa, jossa Suomi olisi Pohjoismaitten johtava urheilumaa 2020. Nyt tiedämme, että näin ei ole. Olemme yhä valovuoden Norjaa ja Ruotsia jäljessä. Ja pysymmekin, jos urheilujohtajat ovat tyytyväisä nykytilaan.

Suomi on siis saanut kaksista viimeisistä kesäolympialaisista yhteensä neljä mitalia. Kerrottakoon, että kun Ilkka Kanerva toimi Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, niin hänen vahtivuorolla pelkästään yleisurheilijat toivat neljä olympiamitalia, niistä kaksi oli kultaisia.

Jotain Kanervasta kertoo sekin, että kun olympiakomitea pudotti tukiurheilijoiden joukosta 1996 Seppo Rädyn, niin Kanerva järjesti hänelle kunnollisen tuen Urheiluliiton kautta. Seppo kiitti ja toi Atlantasta olympiapronssia.

Olympiakomitean puheenjohtajalla pitää siis olla selkeä näkemys suomalaisen huippu-urheilun tilasta ja keinot nostaa se takaisin parrasvaloihin tulevaisuudessa. Ymmärrän, että pieniä liittoja pitää kosiskella vaalin alla, koska jokaisella Olympiakomitean jäsenliitolla on vaalissa vähintään yksi ääni.

Suuren yleisön silmissä Cheerleadingin MM-kultaa ja Iivo Niskasen olympiakultaa ei kuitenkaan voi verrata, ei edes äänien toivossa.

Pienten liittojen toimintaedellytysten takaaminen kuuluu tietenkin puheenjohtajan tehtäviin. Puheenjohtajan tehtävä ei ole valita menestyjiä, vaan turvata liikunnan monialaisuus. Mutta kansainvälisellä menestyksellä on toki eri mittarit kun puhutaan olympialajeista ja pienistä lajeista, joiden kansainvälinen toiminta on vielä suppeaa.

Jari Porttila