Lopetetaan puhuminen Pekingin olympiaboikotista

Pekingin talviolympialaisten alkuun on enää vajaa vuosi.

Mistä sen tietää? No ainakin siitä, että ihmisoikeusjärjestöt ovat taas nostaneet keskusteluun olympialaisten boikotin.

Tehtäköön nyt alkuun selväksi kaksi asiaa. Ihmisoikeusjärjestöt tekevät äärettömän arvokasta työtä, nostamalla esiin globaaleja ongelmia, joista ei kenties muuten keskusteltaisiin lainkaan. Siitä arvostus heille.

Toisaalta se, että urheilijoita vaaditaan vain vuosi ennen uran tärkeintä kisaa boikotoimaan olympialaisia perusteella, joka oli selvillä jo ennen kuin kisat myönnettiin Pekingille on epäreilua.

Mennään sitten perusteluihin. Maailman merkittävimmät urheilujärjestöt, kuten KOK, FIFA, UEFA ja IAAF ovat ottaneet viime vuosina tavakseen myöntää arvokisoja maineeltaan kyseenalaisille maille. Luettelosta löytyvät Kiinaa, Venäjää, Qataria ja muita, länsimaisen yhteiskunnan silmissä kansalaisoikeuksia polkevia maita.

Miksi nämä KOK:n, FIFA:n, UEFA:n ja IAAF:n päättäjät tekevät näin? Suurin vaikutin on tietenkin raha, puhuttiinpa virallisesti mitä muuta tahansa. Raha on järjestöjen ja henkilöitten suurin vaikutin.

Kun Doha sai järjestettäväkseen yleisurheilun MM-kisat, kirjoitti moni valitsija Qatarin nimen valintalappuun uusi, kymmenien tuhansien Rolex ranteessaan. Kyse ei tietenkään ollut lahjuksista, vaan silkasta ystävällisyydestä päättäjiä kohtaan, heidän ei haluttu myöhästyvän ratkaisevasta kokouksesta.

Puhumattakaan niistä rahansiirroista, joita tehtiin ennen Qatarin valintaa jalkapallon MM-kisaisännäksi.

Kun KOK tai muut järjestöt tekivät ratkaisujaan, pitivätkö Amnesty ja muut kansalaisjärjestöt meteliä asiasta etukäteen ? Minä en ainakaan muista yhtään massiivista kampanjaa ennen valintakokouksia.

Sen sijaan muistan hyvin, kun Tero Pitkämäki saapui Pekingin kesäkisoihin 2008. International Campaign for Tibet-järjestö oli saanut päivää aikaisemmin muka Terolta Kiinan tuomitsevan kannanoton, keihäsmies oli ihmeissään ja Suomen Amnesty joutui pyytelemään asiaa anteeksi. Keinot ovat monet, kun havitellaan julkisuutta. Juttuun asiasta pääset tuosta linkistä https://www.iltalehti.fi/kisaextra/a/200808078064775

Nyt, kun Pekingin talvikisoihin on aikaa vuosi, on samanlainen keskustelu nostettu esiin Norjassa. Norjan hiihtoliitolta vaaditaan kantaa Kiinan ihmisoikeustilanteeseen ja äänekkäimmät vaativat taas boikottia. Ikään kuin Norjan hiihtoliitolla, tai Suomen Hiihtoliitolla, olisi mitään edellytyksiä tehdä analyyseja Kiinan ihmisoikeustilanteesta.

Ymmärrän, että olympialaiset ovat sen kokoluokan tapahtuma, että niitä halutaan käyttää hyväksi, jotta ihmisoikeusjärjestöt saavat julkisuutta. Sitä en ymmärrä, että kellot soivat vasta nyt.

Asetutaanpa urheilijan asemaan. Edelliset, Etelä-Korean olympialaiset menivät vaikka niin, että päämatkalta tuli 4. sija. Sen jälkeen on tehty töitä kolme vuotta antaumuksella. On otettu ehkä pankkilainaa, että on pystytty satsaamaan kaikki vain ja ainoastaan urheiluun.

Viimeinen vuosi on mennyt hyvin, urheilija on noussut lajinsa huipulle ja nyt on edessä se viimeinen vuosi ennen kisoja. Keskittymisen harjoitteluun pitäisi olla nyt täydellistä, mikään ei saa pilata harjoittelua, jotta urheilijan suuri unelma, olympiakulta toteutuisi kisoissa.

Nyt ihmisoikeusjärjestöt heräävät horroksestaan ja vaativat, että kaikki työ olisi heitettävä hukkaan sen vuoksi, että kisoja pitäisi boikotoida.

Ymmärrän täysin urheilijoiden turhautuneisuuden, jopa tuskastuneisuuden, jota he tuntevat tässä tilanteessa. Juuri nyt kaikki vastuu halutaankin sysätä heidän harteilleen, vaikka olympialaiset myönnettiin Pekingille jo vuonna 2015.

Siis kuusi vuotta sitten! Ihmisoikeusjärjestöjen olisi pitänyt toimia vuosina 2014-2015 jos he olisivat halunneet oikeasti vaikuttaa Kiinan ihmisoikeustilanteeseen ja siihen kenelle kisat myönnettiin. Miksi ne ovat olleet vain hiljaa ja sysäävät nyt kaiken vastuun urheilijoiden niskaan. Urheilijoiden painostaminen on kohtuutonta.

Ymmärrän myös sen, jos joku urheilija haluaa tässä vaiheessa tehdä omat johtopäätöksensä ja kenties liittyä ihmisoikeusjärjestöjen nostattamaan keskusteluun. Urheilijoilla on usein jopa enemmän valtaa, ainakin sananvaltaa kuin poliitikoilla. Jos urheilija haluaa käyttää tuota valtaa, on se jopa kannustettavaa.

Urheilijathan ovat ottaneet voimakkaasti kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, viimeksi ”Black Lives Matter”-kampanjassa. Näille ominaista on se, että kyseessä on yhtäkkisestä tapahtumasta, ei siis urheilujärjestön omissa kanavissa ajama päätös.

Emme kuitenkaan voi vaatia urheilijoita ryhtymään poliiseiksi asiassa, jonka urheilujärjestöjen johtajat ovat saaneet aikaiseksi. Sen sijaan pitää pohtia urheilupäättäjien vastuuta. Nyt päätökset usein ”suhmuroidaan” kabineteissa, eivätkä prosessit kestä läpinäkyvyyttä.

Pitäisi ehkä miettiä, miten urheilijoiden ääni saataisiin paremmin esille päätöksiä tehtäessä, koska he näyttävät kantavan yhä suuremmissa määrin vastuuta myös päätöksien seurauksista.

Nyt herrat päättävät ja urheilijat kantavat vastuun päätöksistä.

Pekingin kisojen boikotista puhuminen tässä vaiheessa ei kuitenkaan ole reilua, eikä edes oikeudenmukaista. Ei käytettä urheilijoita keppihevosina asiassa, joka pitäisi hoitaa kuntoon aivan muilla forumeilla.

Valtioidenhan tässä pitäisi ottaa roolia, eikä yksittäisten urheilijoiden.

Jari Porttila